Maata näkyvissä

Hiukan eteläisimmissä paikoissa täältä läntisestä keski- Suomesta katsottuna puskee pihoilla jos jonkinlaista sipulikukan tynkää ilmoille. Mikäli blogi- ja fb-tiedottamiseen on uskomista. Miksipä ei olisi. Täällä ei toistaiseksi ole nähtävissä hiipukan hiipukkaa. Enkä ole vielä ohjelmoinut itseäni pihatuijotteluun. Sen aika tulee kyllä ja kestää sitten pitkään. Jotenkin ei tuijo tunnu vielä ajankohtaiselta kun kalenteria katsoo.

Kyllä vielä kylmät ilmat tulee ja ujot kukkahiipukat peljästyvät. 

Loppuviikosta pistäydyn eteläisessä Suomessa. Voi olla, että rohkenen jo jättää toppatakin naulakkoon ja vaihtaa kevyempää ylle ja alle?

Tämä maisema täällä oli tasan vuosi sitten. Nyt melkein vihertää.

 

Ameriikan raitilta

Axel Rudolf ( kirkonkirjoissa täplät u:n päällä ) syntyi v. 1890. 

Riitaantui ukon eli isänsä kanssa sen verran pahasti, että 15- vuotiaana pakkasi nyssäkkään vaatimattomat tavaransa ja hankkiutui merille. 

Sisaret ja äiti ikävöivät, ukko vaikeni. Muutama kirje maailman meriltä tuli rakkaalle Soffi- systerille. Pitkään oli hiljaista ja naisväki Suomessa arveli pojan menehtyneen johonkin sen aikaiseen kulkutautiin. Ukko vaikeni edelleen.

Tarkempaa tietoa ei ole missä vaiheessa Axel asettui pysyvästi Amerikkaan, Minneapolikseen asumaan. Systereille tuli tieto, että perhettäkin on perustettu ja kaikki on paremmin kuin hyvin. Elämä hymyilee.

Ukko ei sanallakaan maininnut poikaansa ennen kuolemaansa. Perimätietokaan ei kerro mikä välit rikkoi koko elämän ajaksi.

Suomen sukulaiset tavoitti joulukortti v. 1928. Paremmalle kartongille painettu kukkakoristeinen kortti osoitteineen.

Joku nuorempi suvun jäsen on harjoitellut kirjoitusta kortin laitaan. Numero 5 kertoo Axelin lasten lukumäärän. Lasten nimistä ei ole tietoa.

Uuden vuoden toivotuksia kirjoitettaessa eipä Axelkaan voinut arvata, että lokakuussa 1929 tapahtuu suuri pörssiromahdus, joka saa aikaan maailmanlaajuisen laman.Tarmoa kotomaassa löytyi kuitenkin sen verran, että äitini syntyi loppuvuodesta 1929.

Toivotan Axelin innoittamana kaikenlaista toimintatarmoa meille kaikille vuodelle 2014!

Ontuva matkalaukku

Marraskuussa olen istunut autossa kuskin paikalla enemmän kuin moneen vuoteen. Säässä kuin säässä.

Velvollisuudet vievät edelleenkin mutta välillä on noustava siiville jaksaakseen.

Muutaman päivän adventtimatka kutsuu ensi viikolla.

Varastosta kannoin pienimmän ja matkan pituuteen nähden sopivimman matkalaukun sisälle.

Mihin ihmeeseen yksi pyörä (vai onko se rulla) oli kadonnut, viime matkalla se tönötti vielä paikoillaan ja palveli moitteetta.

Pengoin varastoa ja hyllyjä. Terävämpi laukun pohjan tarkastelu kirkasti sen tosiasian, ettei pyörää tarvitse sen enempää hakea. En nimittäin tiedä miten sen siihen enää sovittaisikaan, hajonnut oli koko systeemi.

Seuraava matkalaukkukoko on ihan liian kookas ja edellinen koko olematon. Käytättänee kaupassa taikka ystävävättären varastossa.

Ulkona sataa lunta, pihan polku on hävinnyt. Ketään ei liiku pihalla eikä lähitiellä. Tuntuu että olla hyvä aika lähteä maailmalle katsomaan mitä muualla tapahtuu.

Tunteellisia matkoja

Matkustin autossa lähes 19 vuotta sitten kotikonnuilleni elävän lahjan kanssa. Pieni pikimusta kissanpentu veti unta kaaliin ensimmäiset 10 kilometriä. Sitten taisi tulla äitiä ikävä. Mikään silittely, lepertely ja lohdutus ei auttanut. Itketti, ensin kisua ja sitten minua. 

Yhteisymmärrykseen ja rauhaan päästiin kun nostin kisun korista ja pujotin kissavauvan puseroni alle. Ja ah sitä rauhaa ja kehräystä sen jälkeen. Loppumatka, lähes kaksisataa kilometriä, meni mukavasti. Kisu nukkui, vaihtoi välillä pikkaisen asentoa, raapaisi vahingossa terävillä vauvakynsillä naarmun rintaani. Ei se haitannut. Seuraava yökin vietettiin ihotuntumassa. Turhaan pelkäsin, että sattuisi pisuvahinko. Kisu ymmärsi ensi metreiltä lähtien mihin mennä asioimaan.

Pikimusta kissa vietti onnellista kissan elämää äitini hellässä huomassa sen 19 vuotta. Aika ajoin myös minun luonani.

Näihin päiviin saakka. Sitten kävi kuten elämässä käy, tulee vanhuus, pikku kremppaa ja sitten isompaa. Viimeinen raskas sydäntä koetteleva reissu eläinlääkäriasemalle.

Matkustin viikko sitten saman matkan toisinpäin. Palasin kotikonnuilta tänne mistä kisu oli kotoisin. Minä etupenkillä, kissa peittoon käärittynä omassa kopassaan takakontissa. 

Tällä matkalla vain minä itkin.

Kolmen naisen luokkakokous

Tapana on ollut jo vuosikymmenten ajan kokoontua luokkakokoukseen, me kaikki kolme. Ydinporukassa oli neljäskin, mutta hänestä emme enää vuosiin ole kuulleet mitään. Luokallamme oli parikymmentä opiskelijaa mutta meillä oli oma piirimme ja omat juttumme. Minkäs sille voi jos ajatusten aallonpituudet olivat meillä samat ja muut velloivat jossain rantapärskeissä. Yhdessä on todettu, ettei niitä vellojia pahemmin ikävä ole.  

Tämän vuoden kokoukseen tuli kutsu pääkaupungista. Ystävällä on siellä nyt uusi koti, samalla tuli katsastettua asunto ja lähitienoon ruokapaikat. Asunnosta ei poistuttu muuten kuin lähiravintolaan syömään.Ystävä oli jo hankkiutunut Pihatontun kanta- asiakkaaksi. Sillä on etunsa kuten illan kuluessa merkille panimme.  

Kuulumisia vaihdettiin ja muisteltiinkin vähän kuten kuuluu. Mutta ihan vähän vain.

Minä matkustin junalla jo toisen kerran kuukauden sisällä. Merkittävää sinänsä koska yleensä autoilen paikasta toiseen mikäli matka ei ole järisyttävän pitkä taikka ilmasto- olosuhteet erityisen hankalat. 

Eipähän tarvinnut laskea kohotettujen maljojen määrää eikä kieltäytyä aamiaisella tarjottavasta kuplajuomasta. Junan ravintolavaunussa vielä jatkoin omaa kokousta punaviinipullollisen seurassa. Siis sellaisen pienen annospullon kanssa. Sopivan kokoinen näin lyhyeen matkaan.

Joulupukki etuajassa

Kävin Rovaniemellä. Pukinpaja henkilötonttuineen näytti olevan vielä kiivaissa paketointipuuhissa.

Kaupungin kaikissa kauppaliikkeissä liikkui vierasmaalaisen näköisiä ihmisiä, kamerat kaulassa. Japanista olivat. Kahdesti sain ottaa turistiseurueesta pyynnöstä kuvan. Kovasti iloista väkeä.

Paluumatkalla junassa tapasin Joulupukin ja tontun. Pukilla oli harjoituslähtö ennen varsinaista ja oikeaa matkaa. Saatteli meidät etelään menijät matkaan, vaihtoi junaa ja vastaanotti pohjoiseen menijät. Tontun korissa oli lahjuksia, joissakin luki VR.

Lapsimatkustajat olivat aika täpinöissään. Niin olivat monet aikuisetkin. Ja taas sain ottaa useamman kuvan parista perheestä Joulupukin kanssa.

Pukin kanssa tapaamme uudelleen kait huomenillalla, kiltti ainakin olen koettanut olla. Lupasihan tuo tulla.

Matkalla Matkuksessa

Ei ole lunta eikä muuten glögiäkään.  Nyt oikeastaan vähän tökkii koko mausteliemi. Luntahan on luvassa loppuviikosta ja sen myötä ehkä helpotusta tähän synkkyyteen. Vielä tulee glöginkin aika.

Erheennyin poikkeamaan joku viikko sitten avattuun uuteen kauppakeskukseen. Tai en nyt ihan puhtaasti erheentynyt, oli joutoaikaa ja ulkona satoi vettä kuin kesällä konsanaan. Mikäs siinä oli vetelehtiessä kerroksesta toiseen, liikkeestä toiseen. Matkus kuullostaa pikemminkin matkakeskukselta kuin kauppakeskukselta.

Kahvilassa tilasin lattea kun se jotenkin tuntui kuuluvan asiaan. Istuskelin valtakäytävien välisessä tilassa pehmellä sohvalla ja katselin miten väkeä suihki ohi vasemmalta ja oikealta. Huvitin itseäni arvailemalla ohikulkevien ammatteja, perhesuhteita ynnä muuta sellaista  ja välillä  piirtelin ajatuskuplia ilmaan. Halpaa hupia.

Ostoksia en tehnyt ellei ostokseksi lasketa uusia sukkahousuja.

Maailman puolella

 

Pyhäinpäivän matka on nyt tehty ja velvollisuus, ei tosin vastentahtoinen, on täytetty. Hautausmaan parkkipaikat olivat piukasti täynnä. Yritin soluttautua erilaisiin koloihin onnistumatta. Vanhalta muistilta yritin myös parkkeerata ahtaaseen loukkoon aidan viereen, johon jo vuosien ajan olen auton jättänyt. Nyt otti auton nokka vastaan ensin ja siinä veivatessa tutka älähti ilmoittamaan, ettei mahdu. Ei sitten, väljemmille teille piti lähteä. Kävelymatkaa siunaantui siis lisää.

 Hautausmaan käytävät lilluivat kuravellinä ja harmaa taivas pudotti vettä koko eilisen päivän. Väkeä risteili sateenvarjoineen ja viisaasti kumisaappat jalassa vakavan näköisinä. Kynttilän sytyttäminen näytti olevan varsinainen temppu. 

Minä kaukoviisaana sytytin kynttilät huoltorakennuksen katoksessa valmiiksi, pakkasin suureen koriin ja siitä sitten ripottelin valoa omille haudoille.

Varttuneemmat meistä muistavat ajan jolloin radiosta kuunneltiin vain paria asemaa. Isompana tyttönä radion nappuloita painelemalla ja kääntelemällä löytyi yhteys jonnekin päin suurta maailmaa. Usein myöhään iltasaikaan.

Mummin mielestä ainoa oikea ja kuunneltava asema oli se josta kuunneltiin uutiset, sää, maamiehen tietolaari ja muuta lapselle tylsää. Toinen asema oli maailman puoli ja sieltä saattoi tarttua mieleen jotain sopimatonta renkutusta.

Mitähän mummi olisi tuumannut jos olisi ollut takapenkillä kun ajelin kotiin?

 Hoidin nimittäin sieluani huudattamalla auton äänentoistojärjestelmästä montaa maailman puolta niin paljon kuin korvani kestivät. Välillä lauloin.

Vaihtelun vuoksi kuuntelin cd- puolta ja yritin pitää kaasujalkaa kurissa.

Merkkipäivä

Juhlapäivänä matkoilla jossain päin Suomea. Olin itse unohtaa koko päivän. Sinänsä kummallista kun olen perso paketeille eikä silloin ole varaa vaatimattomampaakaan merkkipäivää unohtaa. Ikä tuo kaikenlaista kummallisuutta tullessaan. 

Juhlamatka ei alkuaan juhlamatkaksi ollut tarkoitettu, olinpahan muuten vaan menossa tapaamaan ystäviä. Juhlapäänsäryn sainkin jo alkumatkasta, olisi ollut asiallisempaa saada se juhlien jälkeen kuten kuuluu, jos kovasti juhlii. No tulipahan podettua ennen varsinaista merkkipäivää niin olin iskussa kaupoissa kiertelyä varten.

Kyläpaikassa hyvän seuran lisäksi sain hyvää ruokaa ja lahjapaketin.

Kiitos maittavan evään, jaksoin ajella iltahämyssä kotiin. Matkalla kuuntelin radiosta elokuvamusiikin toivekonserttia. Jep, kuuntelen myös kadonneiden levyjen metsästystä, pop eilen ja toissapäivänä ja useita muita musiikkiohjelmia, jotka johdattelevat ajatukset ja tunteet elettyyn aikaan. Perjantai- illan puhelintoivekonsertista en niin perusta. Siitä tulee liian vanha olo.