Matkustin autossa lähes 19 vuotta sitten kotikonnuilleni elävän lahjan kanssa. Pieni pikimusta kissanpentu veti unta kaaliin ensimmäiset 10 kilometriä. Sitten taisi tulla äitiä ikävä. Mikään silittely, lepertely ja lohdutus ei auttanut. Itketti, ensin kisua ja sitten minua.
Yhteisymmärrykseen ja rauhaan päästiin kun nostin kisun korista ja pujotin kissavauvan puseroni alle. Ja ah sitä rauhaa ja kehräystä sen jälkeen. Loppumatka, lähes kaksisataa kilometriä, meni mukavasti. Kisu nukkui, vaihtoi välillä pikkaisen asentoa, raapaisi vahingossa terävillä vauvakynsillä naarmun rintaani. Ei se haitannut. Seuraava yökin vietettiin ihotuntumassa. Turhaan pelkäsin, että sattuisi pisuvahinko. Kisu ymmärsi ensi metreiltä lähtien mihin mennä asioimaan.
Pikimusta kissa vietti onnellista kissan elämää äitini hellässä huomassa sen 19 vuotta. Aika ajoin myös minun luonani.
Näihin päiviin saakka. Sitten kävi kuten elämässä käy, tulee vanhuus, pikku kremppaa ja sitten isompaa. Viimeinen raskas sydäntä koetteleva reissu eläinlääkäriasemalle.
Matkustin viikko sitten saman matkan toisinpäin. Palasin kotikonnuilta tänne mistä kisu oli kotoisin. Minä etupenkillä, kissa peittoon käärittynä omassa kopassaan takakontissa.
Tällä matkalla vain minä itkin.
Voi voi, iso ikävä jää.
VastaaPoistaMerja
Otan osaa! :(
VastaaPoista