Retropyörä

Tapahtui niinä aikoina kun perheessä oli vielä arpaonnea. 

Työpaikalla paikallinen urheiluseura kauppasi arpoja. Ensimmäisenä palkintona houkutti televisio, toisena polkupyörä ja kolmantena matkaradio. Äitini voitti polkupyörän ja oli harmissaan kun olisi ottanut mieluummin sen television. Pyörä oli Kombi, tukevaa tekoa, jalkajarru, vaihteita vain yksi eteen. Ohjaustangossa koloset tavarakoria varten. Pienet renkaat, 22 tai 24 tuumaa. Sama se kumpiko, eteenpäin mennäkseen saa sotkea ihan tarpeeksi.

Sillä äitini sitten päästeli aamulla alamäkeä töihin ja illalla vimmatusti polkien ylämäkeä kotiin. Kombi palveli aina viime vuosiin saakka, varastossa se oli kolme vuotta odottamassa uutta nousua. Arpajaisvuosi oli 1969.

Koska pyörä on alkuperäisessä kuosissaan mm. keulamerkki ja tarrat moitteettomassa kunnossa on sillä ollut kysyntää. Parhain tarjous oli 300€ nimenomaan vanhoihin Jopoihin ja Kombiin hurahtaneelta nuorelta mieheltä. En myynyt...vielä.

Pesin, puunasin, tarkistin toiminnot ja otin käyttöön.

Sateinen sunnuntai Saarijärvellä

 Tästä se alkoi, kävelypolun päässä tuoksui sateelle ja orastavalle kesälle. Polku oli alkuun helppo käveltävä mutta vaikeusaste kasvoi mitä kapeammaksi, oksaisemmaksi ja sateen ansiosta liukkaammaksi reitti muuttui.

Retkeilynilkkoja ja - polvia nitkautuksilta varjellen edettiin.

Järvi tuli molemmin puolin aina vaan lähemmäksi.

Ja tänne se päättyi. Niemen kärki oli vielä veden vallassa. 

Sitten samaa reittiä takaisin Summassaaren retrohotellin pihaan. Ei muuten ollut tunkua, ystävättären  lisäksi oli kaksi, mahdollisesti kolme asukkaaksi tulevaa. Respan rouva tiesi kertoa, että aamulla alkaa vilske kun kymmenet kuntokurssilaiset saapuvat. Syrjässä kun asuu niin voi olla varma, ettei ilman omaa autoa pääse sunnuntaina oikein minnekään yleisten kulkuneuvojen turvin. No ehkä jonnekin mutta ei vissisti Saarijärvelle retrohotelliin. Olin siis kyytimiehenä kuntoilemaan menevälle ja hänen runsaille matkatavaroilleen. 

Ystävätär jäi viikoksi mieltä, henkeä ja kuntoa kohottamaan. Minä lähdin kotiin.

Salin puolella

 Puoliltapäivin nälkä juoksutti minua sankassa lumiräntäsateessa kohti Kaken baaria. Kengät kastuivat kun mahdollisuuksia väistellä kookkaita lätäköitä kylän raitilla ei ollut. Isoa lammikkoa koko pääväylä.

Sen verran vakioviikkokävijä jo olen, että minulle annettiin euro alennusta annoksesta. Vau!

Ruskea kastike maistui mummolalle, ruoka oli kuumaa, maukasta ja tällä kertaa yllärinä herne- maissi- paprikaa ripaus lautasen reunalla. Oli ainakin väri- iloa, en sitä sekoitusta erityisemmin himoitse.

Emäntä, rouva Kake, toi tarjottimella ruuan salin puolelle. 

Siellä aterioivat kunnanviraston työntekijät, taisin aiemminkin jo mainita. Muut hörppivät kahvinsa ja lusikoivat ruokansa pitkässä pöydässä karvalakkipuolella.

Tarjottimen kera sain selattavaksi uuden Kotilieden. Rouva Kaken mielestä näytin siltä, että saattaisin haluta silmäillä kyseistä lehteä. 

Söin, selasin lehteä ja kuuntelin mielenkiintoisia keskusteluja pitkän pöydän puolelta. Kanssasyöjäni kuunteli myös ja totesi, ettei täällä puolella kukaan noin hyviä juttuja kerro. Ollaan niin virkaihmisiä että puhutaan lähinnä ilmoista, kauppakäynnistä, jotain neutraalia juttua mm. lasten harrastuksista ja siitä, että olipa hyvä kun ei vaihdettu vielä kesärenkaita. 

Ei muuten ole jukeboxia Kaken baarissa.

Kaken baari

Noutopöytiin tottunut ruokailija hämmästelee pienen paikkakunnan huoltoaseman baarin maukasta kotiruokaa ja saamaansa palvelua. 

Huoltoaseman ulkokuori ei paljoa lupaile ja sisään astuessa huomaa sujahtaneensa suoraan 1970- luvulle. Sankkana leijuva tupakansavu tosin puuttuu, mutta sen voi helposti kuvitella.

Ruokatilaus otetaan vastaan, rahastetaan ( erittäin kohtuullisesti ) ja luvataan ruoka pöytään tuossa tuokiossa.

Näin myös tapahtuu. Edessä on kunnon annos lihapyöryköitä, perunoita, ruskeaa kastiketta ja lautasen reunalla salaatintapaista virkistykseksi. Ruoka on kuumaa, se on hyvä. Ja maukasta, vielä parempi. Ei häivääkään eineksistä, kaikki on tehty alusta pitäen itse.

Ruokailuseurana on kunnantalon rouvia ja neitejä, kuljetusliikkeen kuskeja, sähkömiehiä, ylipäänsä miehiä erilaisista työpaikoista haalareissaan ja lippalakeissaan.

Työpaikaltani on tänne matkaa parisataa metriä. Eväslinjalla en viitsi olla, vaan aion liittyä kanta- asiakkaaksi Kaken baariin. Sinne voi näes avata ruokatilin.

Mutta oliko siellä jukeboxi?? Jos on niin toivon levyvalikoimankin olevan sieltä 70- luvulta. Seuraavana työtiistaina se selviää. 

Pölyt pois ja leikkimään

Vaatehuoneen uumenista kaivautuivat kuormuri ja nukenrattaat. Mun omat vuosien takaa. Tosi pölyssä, yritin pyyhkäistä kuormurin lavaa ja muuta puhtoisemmaksi, mutta pölypöllykset eivät haitanneet neiti 4+ risat veetä, joka tarmolla aloitti leikkimisen ja satuilun. Ei voi kun ihailla sitä mielikuvituksen määrää, joka pääsi valloilleen.

Pikkutarinoita kahden nallen elämästä.

Arkilaseja

Ensin tätä mallia oli pari, sitten kaksi lisää ja sitten hiihtolomalaisen haukankatse löysi samaa sorttia lisää. Nyt passaa hörppiä. Laseja on hyllyillä monenlaisia, mutta käsi osuu aamusta ensimmäisenä näihin. Hyvä malli, hyvä ote. Näitä tehtiin joskus valovuosia sitten, saattaapi olla Riihimäen lasin. En tiedä, eikä sillä oikeastaan ole mitään väliäkään.

Retrosunnuntai

Harvoin on tilaisuutta käyttää retropöytäliinaa. Tämä liina on tarkoitettu paljon isompaan pöytään kuin nykyinen ruokapöytäni. Kuvioot ja värit eivät pääse täysin oikeuksiinsa. Konstailematonta sunnuntairuokaa oli toivottu. Tein perunalaatikkoa enkä perunamuussia, joka olisi sopinut kyljysten kanssa tarjottavaksi. Mutta toiveen mukaan. Porkkanaraastetta, punajuuria ja kurkkuja. Jälkkäriksi mansikkakiisseliä. Kahvin kanssa mustikkapiirakkaa. Osa meistä on tainnut tulla muisteluikään.

Tästä jatkuu päivänvietto, varaslähtö Ystävänpäivään!