Tiimispiritiä

Olimme puolivuotuisella hengenkohotusretkellä, koko työporukka. Sellainen on nykyään tapana.

Nyt sullouduttiin kirkkoveneeseen suuntana saari jossain jonkun kilometrin soutumatkan päässä. Menomatkalla se yhteinen sävel ei oikein kohdillaan ollut ja näytti siltä, että johtoairoparikin oli tahdituksesta eri mieltä. Ainakin ajoittain. Kenenkään airo ei lipsahtanut kokonaan hankaimesta jorpakkoon, vaikka yritystä siihen suuntaan oli.

 Jokunen pysyi hyvin rytmissä ja vedossa. Itseni luen siihen mukaan, koska todisteita ei muunkaanlaisesta ole. Olin näes hyvissä tarkkailuasemissa eli viimeisessä airoparissa tuijottamassa kaikkien selkäpuolta ja tapaa jolla kukin aironsa veteen heilautti. Tyyleissä löytyi. 

Muuan kauhoi vettä tosi syvältä ja soutaminen näytti raskaalta, parinsa  hipaisi veden pintaa juuri sen verran, että sai roiskautettua vedet taaimmaisensa syliin. Keskipenkin soutaja onnistui keplottelemaan airon selkänsä taakse, monta kertaa. Ja kaverin avustuksella sai sen keploteltua takaisin paremmin soutamiseen soveltuvalle puolelle. 

Yritin nauttia maisemasta.

Parasta päivässä oli tuleen tuijotus, siis luultavimmin vain omasta mielestäni. Leikkimielisestä kisailusta en jaksa innostua vaikka tiimihengen mukaan siihen osallistuinkin. Ehkä minulla on vikaa päässä ja antennit sojottavat väärään suuntaan. Niin sen täytyy olla. Muut ainakin näyttivät siltä, että olivat tiimihengessä täysillä mukana.

Paluumatka meni jouhevammin ja vauhdikkaasti. Jonkinlainen yhteinen soutuvire oli saavutettu. Kaikilla oli selkeä päämäärä, minulla se oli " äkkiä kotiin ". Airo käväisi selkäpuolella vain kerran siellä keskivaiheilla ja jonkun kerran airot kolisivat yhteen. Rantauduttiin pehmeästi. Tavoite täytetty. Palataan syksyllä taas tiimispiritiä vahvistamaan. Jossain ja jotenkin, kunhan ei soudeta. Pyytää allekirjoittanut.